Nettisyli - Selviytymistarina 2


Selviytymistarina - paraneminen on mahdollista

Ennen sairastumista olin mieltänyt itseni terveeksi ja normaaliksi. Olin ulospäin suuntautunut ja erilaisista asioista kiinnostunut nuori nainen. Lapsena olin ollut melko pyöreä ja sain siitä silloin kuullakin, mutta minulla oli aina ystäviä, enkä kokenut tulleeni koskaan varsinaisesti kiusatuksi. Pärjäsin koulussa hyvin ja minulla oli kunnianhimoisia tavoitteita ja suuria suunnitelmia elämälle. Halusin nähdä ja kokea paljon: matkustaa, asua ulkomailla ja opiskella jotain mielenkiintoista. Kotona asiat olivat ihan OK: äiti, isä ja kaksi veljeä, ei mitään ihmeellistä. Kaikki oli siis hyvin.

Olin kuitenkin aina suhtautunut kriittisesti omiin saavutuksiini ja ulkonäkööni. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin ja halusin olla hyvä lähes kaikessa. Jos en jossain asiassa ollut hyvä, koin epäonnistuneeni ja olin siitä vihainen itselleni. Yläasteikäisenä mietin, että miksi kukaan ihastuisi minuun, kun voi valita jonkun kauniimman ja paremman.

Lukiossa meni hyvin. Olin monessa mukana ja minulla oli paljon kavereita. Seurustelun ja poikaystävien suhteen olin edelleen arka, pelkäsin tulevani torjutuksi - epäonnistuvani. Hyvin menneen lukion päätyttyä olin innoissani. Odotin, että tästä se elämä vasta alkaa! Hain yliopistoon, mutta en päässyt. Tein vähän aikaa töitä ja lähdin au pairiksi ulkomaille. Hain uudelleen yliopistoon, en päässyt. Lähdin kesäksi töihin ulkomaille. - Aloin uskoa, että olin niin tyhmä, että en päässyt opiskelemaan, vaikka tähän asti olin aina pärjännyt koulussa hyvin.

Minä sairastuin syömishäiriöön vasta 20-vuotiaana. Elämässä oli tapahtunut isoja ikäviä, perheeseeni liittyviä asioita. Elämä oli hajonnut hallitsemattomaksi kaaokseksi. Vanhemmilla oli täysi työ selvitä omasta tilanteestaan. Vakuuttelin itselleni ja muille, että kyllä minä pärjään, olinhan jo aikuinen.

Sain opiskelupaikan, vaikkakaan se ei ollut se minkä halusin, ja muutin uudelle paikkakunnalle. Olin onnellinen, että en tuntenut sieltä ketään. Aiemmin keväällä, yhdessä silloisten työkavereideni kanssa aloitettu laihdutuskuuri tuntui hyvältä. Muut olivat lopettaneet, ja unohtaneetkin moisen pelleilyn, mutta minä olin otettu laihduttamisen tuloksista ja saamastani huomiosta. Kerrankin joku sanoi minun olevan hoikka, jopa laiheliini, ja se oli hunajaa kolhiintuneelle "sielulleni".

Tutustuin opiskelujen kautta uusiin ihmisiin ja olin täysillä mukana opiskelijariennoissa. Kaikki näytti olevan OK. Minä vain en ollut OK, tosin en sitä itse heti huomannut. Pikku hiljaa syöminen ja liikunta täyttivät yhä enemmän ajatusmaailmaani. Nautin suunnattomasti, kun sain rauhassa toteuttaa jatkuvasti yhä kapeampaa ruokavaliotani ja kuluttaa kaloreita lisääntyvän liikkumisen myötä. Koin olevani energinen, vaikka oikeasti olin vain suunnattoman rauhaton. Hyvää tahtovat kysymykset voinnistani tyrmäsin heti vähätellen ja koin olevani ihan kunnossa. - Vähänpä tiesin.

Vähitellen tajusin, että toimintani ei taida olla ihan normaalia. Koin hirveää ahdistusta ja raivoa, jos en voinutkaan syödä ja liikkua suunnittelemani aikataulun mukaisesti. Tiesin, että olin liian laiha. Silti se, että voin ostaa vaatteita lastenosastolta, hiveli mieltäni. En muista, milloin ymmärsin, että minulla on syömishäiriö. Pitkään vakuuttelin itselleni, että ei minulla voi olla anoreksiaa, koska syön joka päivä jotain. Kuvittelin, että anoreksiaa sairastava on sellainen, joka ei syö mitään. En ymmärrä, miksi en tajunnut, että sellainen ihminen, joka ei syö mitään, on kuollut ihminen!

Muille yritin selittää, että minulla on kai jokin imeytymishäiriö, koska laihdun koko ajan. Itse kärsin siinä vaiheessa jatkuvasta palelusta ja tärisin usein kylmästä hervottomasti. Syöminen, syömättömyys ja pakkoliikunta täyttivät ajatukseni, jos hetkeksikään yritin olla rennosti. Sen takia luin mieluummin tentteihin ja touhusin koko ajan jotain. Pahimmillaan en pystynyt edes nukkumaan, koska olin niin ahdistunut ja levoton. Sosiaalisista suhteista yritin pitää kiinni, mutta kummalliset syömiseen ja liikkumiseen liittyvät sääntöni tekivät minusta ihmissuhteissa hyvin pintapuolisen. Inhosin esimerkiksi sitä, jos joku tuli käymään sopimatta, koska se sotki suunnitelmani. Seurustelusuhteet eivät käyneet edes mielessäni. Ruoka oli suurin rakkauteni ja pelottavin viholliseni.

Yritin hakea selitystä fyysisistä syistä, koska niin olisi ollut helpompaa. Toivoin, että joku muu olisi sanonut minun sairastavan syömishäiriötä, ettei minun olisi tarvinnut itse sitä tehdä. Häpesin, koska luulin, että syömishäiriö on vain ja ainoastaan teini-ikäisten sairaus ja koin olevani niin yksin sairauteni kanssa. Sanoja, joilla olisin tuntenut tulevani ymmärretyksi, oli vaikea löytää.

Olin sairastanut jo parisen vuotta ennen kuin sain sanottua sairastavani syömishäiriötä ensimmäisen kerran. Sanoin sen puhelimessa terveyskeskuksen ajanvaraukseen. Sen sanominen ääneen sai minut itkemään hysteerisesti ja tärisin niin, ettei puhelin meinannut pysyä kädessä. Kuvittelin, että kun saan asian sanottua, kaikki alkaa pikku hiljaa muuttua paremmaksi. Olin kuitenkin edelleen sairas ja olisin kaivannut aktiivista tukea syömishäiriöistä ajattelua tuntevalta taholta. Anorektinen vaihe oli kääntynyt ahmimiseksi ja liikunnan määrä lisääntynyt entisestään. Välillä ahmin niin paljon, että ihoni muuttui vatsan kohdalta laikukkaaksi, kasvoni turposivat ja ihoni oli kauttaaltaan kosketusarka. Vatsani oli jatkuvasti hyvin kipeä. Psyykkinen tuska oli kuitenkin fyysisiä kipuja huomattavasti suurempaa. Ahdistus ja itseinho olivat valtavia. Häpeä itsestäni ja siitä mitä tein, vähensivät ennestään vähiin jäänyttä sosiaalista kanssakäymistä. En nähnyt missään valoa ja enkä tiennyt missä olisi tie ulos sairaudesta. Vaikka itse halusin parantua, minulla ei ollut keinoja siihen.

Paraneminen on tapahtunut pienin askelin

Haluaisin sanoa, että tiedän miten paranin, mutta en tiedä. Sen tiedän, että parantuminen on tapahtunut pienin askelin. Sairas ajattelu joutui luovuttamaan tilaa terveemmälle aina vain enemmän ja enemmän, vaikka kovaa taistelua mieleni herruudesta käytiinkin. Terve ajattelu vahvistui ja kyseenalaisti sairauden vääristämän mielen esittämät käskyt. Luulen, että suurin merkitys oli sillä, että pääsin tutustumaan uudelleen normaaliin arkielämään tavattuani silloisen poikaystäväni. Olin kokonaan unohtanut, että suhtautuminen itseen, ruokaan, liikuntaan ja elämään yleensä voi olla niin mutkatonta. Tajusin, että minäkin olin joskus osannut tehdä niin, ainakin jossain määrin. Kerroin poikaystävälleni sairaudestani melko pian ja olin hämmästynyt, ettei hän juossut karkuun eikä pelästynyt kertomaani. Pitkään luulin, että en koskaan parane lopullisesti ja olin jo lähes luovuttanut sille ajatukselle. Vasta syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä, viitisen vuotta sairauden puhkeamisen jälkeen, koin ensimmäisen kerran, että joku ymmärtää, mistä minä puhun. Tieto siitä, että en ole ongelmani kanssa yksin, ja että joku on pystynyt toipumaan sairaudesta kokonaan, antoi toivoa ja uskoa parempaan.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun sairastuin. Täysin terveeksi olen tuntenut itseni noin kolme vuotta. Joskus hämmästelen itsekin sitä, miten hyväksyvästi suhtaudun nykyään omaan vartalooni. Oman itsen ja oman ulkomuodon hyväksyminen tämän päivän naiselle asetettujen odotusten, kauneusihanteiden ja ihannepainojen puristuksessa tuntuu olevan vaikeaa myös "normaaleille" terveille naisille. On tosi surullista nähdä, kuinka miten kielteisesti myös aikuiset naiset suhtautuvat omiin vartaloihinsa.

Syömishäiriöön sairastumiselle ei ole yhtä syytä

Minun tarinani osoittaa selkeästi sen, että ei ole mitään yhtä syytä, miksi syömishäiriöihin sairastutaan. Sairastuin, koska minä olen minä: luonteeltani tietyntyyppinen ja tietyllä tavalla asioihin reagoiva. Lisäksi minulle tapahtui elämässä jotain sellaisia asioita, joita en osannut käsitellä. Laihduttaminen laittoi liikkeelle noidankehän, jota en osannut pysäyttää. Toisaalta, koen, että syömishäiriöön sairastuminen oli minulle selviytymiskeino, jota tarvitsin pystyäkseni selviytymään silloin voimiani koetelleesta tilanteesta. Nykyään luotan ja tiedän, että minun ei tarvitse enää turvautua syömishäiriöön selvitäkseni vaikeista asioista ja tilanteista.

Minulla on ollut seuraavaa
pyrin syömään mahdollisimman vähän ja harvoin
en syö vaikka minulla on nälkä
syön vain tiettyjä ruokia
paastoan
olen pitkään syömättä ja yhtäkkiä syön paljon
oksennan syötyäni
muuta:
 
Minulla on ollut seuraavia ajatuksia
ajattelen ruokaa koko ajan tai ainakin mielestäni liikaa
uskon olevani lihava
en usko, että kukaan voi rakastaa minua
jos laihdun, olen onnellisempi
en pidä itsestäni
olen arvoton
haluan kuolla
muuta:
 
Muuta asiaan liittyvää
harrastan liikuntaa vaikka en pidä siitä
minua ahdistaa jos päättämäni liikuntasuoritus jää väliin
en saa nukuttua
salailen asioita vanhemmiltani ja kavereiltani
olen alkanut valehdella
tarkkailen painoani päivittäin
palkitsen itseni jos olen laihtunut
muuta:
 
Mitä muuta haluat kertoa itsestäsi?